Ostaako Yle halpista ulkomailta? 31.8.2004
Nykyinen radio- ja tv-ohjelmisto on herättänyt suurta närää jo pitkän aikaa kuuntelijoissa ja äskettäin ilmestyi napakka kokoelma kirjoituksia, joissa selvitellään ohjelmistojen muutosten taustatekijöitä ja ajatuksia ohjelmien sisällöistä. Yleisön puolesta-kirjanen on hyvä opas vaikka laajemmalle julkiselle keskustelulle eri areenoilla.
Yleisradio suoritti vuoden 2003 alussa radiokanavauudistuksen, mikä herätti paljon tyytymättömyyttä eri kansalaispiireissä. Muutokset olivat suuria ja mm. tv:n digitalisoinnin korkeiden kustannusten uskotaan vaikuttaneen ohjelmien sisältöjen muutoksiin.
Huoli laadukkaiden tv- ja radio-ohjelmien hengissä pysymisestä synnytti Pro Yleisö-kansanliikkeen, jonka ansiota tämä Yleisön puolesta-kirjakin on.
Pro Yleisö-liikettä käsittelee seikkaperäisemmin kirjoituksessaan mm. professori Taisto Hujanen. Helmikuussa 2003 eduskunnassa järjestettiin avoin tilaisuus, johon oli pyydetty eduskuntaryhmien edustajat vastaamaan kysymykseen, miten Yleisradion julkisen palvelun tehtävän rahoitus voidaan tulevaisuudessa järjestää? Samalla tv:n lupamaksujen maksajat järjestäytyivät Pro Yleisö-kansanliikkeeksi ja keräsivät pian 5000 nimeä eduskunnalle luovutettuun vetoomusadressiin. Kirjan kirjoittajat ovat tutkijoita, kansanedustajia ja toimittajia, jotka esittelevät näkemyksiään julkisen palvelun radio- ja tv-toiminnan olemuksesta, merkityksestä ja tehtävistä.
Kirjan ensimmäisen puheenvuoron kirjoittaja professori Pertti Hemanus selvittelee kirjoituksessaan Mikä yleisradiota vaivaa Yleisradion ohjelmapolitiikkaa vuodesta 1965 lähtien Eino S. Revon pääjohtajakauden loppuun asti. Hän toteaa, että suurin osa Yleisradion ohjelmantekijöistä piti Revosta ja arvosti hänen uudistuksiaan Ylessä.
Hemanus kertoo tunteneensa pitkän aikaa närää Revon seuraajaa Erkki Raatikaista kohtaan, joka muutti paljon tuota ohjelmapolitiikkaa hävittämällä siitä hävittämisen arvoista, mutta samalla myös runsaasti arvokasta tavaraa.
Nykyisten tv-ohjelmien luonnetta on väitetty historiattomaksi ja Hemanus toteaakin, että tämä ajatus on kiintoisa eikä sitä pidä vesittää millään tavoin. Hänen mielestään Yleisradion historian mielenkiintoisin jakso on 1944-1991, jolloin maan politiikan sisällön saneli suhde silloiseen Neuvostoliittoon, joka sittemmin kaatui kuten kaikki tietävät. Reporadion eräänä vahvana periaatteena oli torjuva suhtautuminen ”puhtaaseen viihteeseen”, mikä tarkoitti sitä, että ohjelmissa tuli ja sai olla viihteellisiä elementtejä, mutta niillä piti olla jokin mieli tai tarkoitus. Hän ihmettelee kirjoituksensa lopussa, mihin nykyisenlainen tv-ohjelmien pikatuotanto johtaa? Yleisradion pöhötauti on oire mm. TV 1:n ohjelmatuntimäärien kolminkertaisesta noususta 10 vuodessa, mutta suuri osa on aina uusintoja.
Yleisradion entinen ohjelmapäällikkö Kaarle Stewen kantaa myöskin kortensa kekoon ja arvostelee kirpeästi kirjoituksessaan Amerikkalainen av-imperialismi tv-ohjelmia. Esimerkiksi peruskanavilla oli noin kolme neljästä ulkomaisesta tv-sarjasta Yhdysvalloissa tehtyjä vuonna 2003. Vain TV 1:ssä oli noin 60 prosenttia peräisin muualta. MTV ja Nelonen saivat omat kanavat ja näin suhteellisen siisti suomalainen televisio muuttui halpatavarataloksi, jossa peruskanavien väkivalta- ja erotiikkaosastojen tarjonta ylitti vastaavien eurooppalaisten kanavien sietorajat, hän toteaa. Valtavasta tukkukaupasta löytyy ohjelmavajeen täyttöön edullista tavaraa kaupallisten kanavien aloitettua toimintansa ja näin Yhdysvaltain ohjelmatehtaat saivat suurtilaukset kuin lahjana.
Viihteen merkitystä käsittelee myös tutkija Iiris Ruoho Tampereen yliopistosta artikkelissaan Yhteiskunnan sepitearvosta televisiosarjoissa. Hän toteaa, että viihteen käyttöarvo on sen tavassa, jolla se muokkaa ihmisten arkitietoisuutta. Viihdekin voi olla yhteiskunnallinen vaikuttaja. Hän käsittelee kirjoituksessaan uusimpia tv-sarjoja.
TV-ohjelmistoa kritisoi ankarasti puheenvuorossaan myös ohjaaja Markku Onttonen todeten, että ohjelmisto alkoi rajusti kaveta 1990-luvulla, kun luovuttiin yleisöllä testatuista lavateatterinäytelmistä, romanidramatisoinneista ja –taltioinneista. MTV-teatteri työllisti 35 toimintavuotensa aikana satoja teatterialan ihmisiä ja oli näin valtava voimavara viihteellisen tuotannon tarjonnassa. MTV-teatteri on hänen mielestään jäänyt merkittäväksi osaksi suomalaista kulttuurihistoriaa. Samoin ohjaaja Neil Hardwick arvostelee ankarasti tv-ohjelmien kaventamista ja laadun poistamista ohjelmien vaatimuslistalta. Mittakepeiksi ovat tulleet ohjelmien halpuus, helppous, turvallisuus eli yllätyksettömyys ja kloonattavuus. TV:n demokraattisuus on menetetty sanoo Hardwick artikkelissaan.
Radio-ohjelmien huononnusta parjaa toimittaja Tuulikki Hakkarainen kannanotossaan ja toteaa, että työtahdin kiristyttyä rima on laskenut tosi alhaalle. Poissa ovat esitelmät, pakinat, selostukset ja reportaasit. Tilalle on tullut levyjen soittoa ja puhetta niiden lomaan. Myös Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Olli Kivinen arvostelee kovin sanoin radio-ohjelmien tason laskua. Samoin freelance-toimittaja Liisa Mirjam Helimäki antaa tuomionsa radio-ohjelmien huononnukselle ja sanoo kirjoituksessaan, että Yle käyttää kanavauudistus- ja digihurmassaan rahoja holtittomasti ilman vastuutaan yleisölle, joka lopulta maksaa kaikki viulut. Mm. klassisen musiikin vähentämistä ohjelmistossa perustellaan kuulijakunnan nuorentamisella.
Liisa Mirjam Helimäki, Petteri Pavas, Pentti Riuttu:
Yleisön puolesta 191 s.
Puheenvuoroja mediakeskusteluun
PS-kustannus 2004
teksti:Sinikka Klaus
