Painajaisia menneisyydestä 16.1.2007
Torjutut muistot on virolaisen toimittajan ja elokuvantekijän Imbi Pajun dokumentti, jossa hän selvittelee syvällisesti äitinsä ja tämän sisaren kohtaloita toisen maailmansodan aikana Virossa ja Venäjällä.
Kirjan sisältö liikkuu seikkaperäisesti kahdella tasolla; toisaalta lukija joutuu kokemaan raskaita, järkyttäviä ihmiskohtaloita silloisen Neuvostoliiton pakkotyöleireillä ja vankiloissa, kun samanaikaisesti kuljetaan yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa osallisina ovat kärsivät ihmiset ja totalitaarinen valtiokomento Stalinin johdolla niin Venäjällä kuin Baltian maissa ja muuallakin itä-Euroopassa.
Virossa ja kaikkialla itäisessä keski-Euroopassa oli vallalla historian todellisuuden järjestelmällinen eliminoiminen, yhteiskunnallisesti suunniteltu unohtaminen Paju kirjoittaa kirjassaan. Vankileireiltä selvinneet halusivat pitää tuskalliset muistot sisällään, koska pelättiin KGB:n vainoa ja leimautumista tai uutta vangitsemista. Siksi yhä on ihmisiä, jotka suhtautuvat miltei vihamielisesti toisten kärsimyksiin ja haluavat silti yhä uskoa, että kommunismin aate oli hyvä. Miljoonia uhreja tuhonnutta järjestelmää ei voi puolustella aatteen erinomaisuudella Paju sanoo. Hän kertoo, miten lapsena ei tiennyt sitä, että äiti kärsi siitä, mitä sanotaan muistamiseksi. Kammottavat muistot purkautuivat äidin unissa öisin painajaisina.
Unet liikkuvat kuvina. Ne ovat täynnä tapahtumia ja merkityksiä.
-Elokuvani Torjutut muistot on näiden painajaisunien symbolinen ilmentymä. Se kertoo järkyttävällä tavalla näistä vaikeista ajoista, mille pohjan loi Stalinin komento. Stalin vihasi kaikkia omanarvontuntoisia kansoja kuten virolaisia, suomalaisia, puolalaisia ja baltteja, jotka olivat eronneet tsaarin imperiumista. Hän halusi tuoda nämä karkulaiset takaisin Venäjän vaikutuspiiriin. Virolaisia painoi kansanvihollisiksi ja ei-toivotuiksi leimaamisen pelko. Vanhasta identiteetistä oli luovuttava Stalinin aikana ”tiedostavan neuvostoihmisen” identiteetin tieltä Paju sanoo.
Näinä aikoina Eurooppa voisi hakea identiteettiä, joka tukee ihmiselämää ja avaa mykkyyttä tai puhumattomuutta. Valtajärjestelmä on aina syöttänyt narratiiveja, joiden avulla se on hallinnut ihmisten tunteita ja identiteettiä. Esim. Virossa ovat kartoittamatta ne optimistiset tunteet, jotka syntyivät oman valtion perustamisesta ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Ja se millaisia olivat tämän identiteetin yhteiskunnalliset rakenteet, joiden varaan omaa valtiota pystytettiin. On olennaista erottaa esim. patologinen muisti, joka esiintyy toistuvina painajaisina ja elävä muisti, jonka perspektiivi on rakentava. Viron tasavallan ensimmäinen perustuslaki 1920 oli erittäin edistyksellinen, koska siinä oli määritelty kansallisten vähemmistöjen oikeudet. Vanhempieni muistot Viron tasavallan ajasta kiinnittyivät tunnelmiin ja tunteisiin, joiden hyvyys korostui myöhemmin kammottavaa terroria vasten. Aino-äiti kertoi tyttärelleen, miten hänen muistoissaan mausteista kardemumma ja kaneli liittyivät tuoksuineen auvoiseen lapsuuteen itsenäisessä Virossa ja neuvostoaikana aina kakku tai pulla näillä mausteilla maistui "vironaikaiselta”. Äidin lapsuudessa isä Gottlieb menehtyi sairauteen. Helene-mummi puolestaan oli istuttanut omenatarhan kotitalon viereen.
-Kun yritin kysyä äidiltä neuvostomiehityksen aikana siis ennen Viron itsenäistymistä uudelleen 1991 hänen kokemuksistaan sota-ajalta, hän vain vastasi niukasti: ”Mieluimmin kuolen kuin kerron tarinani”. Elämä oli tehnyt hänestä varovaisen. Mykkyys syntyy tilanteessa, jossa ihminen ei enää jaksa vastustaa - se onkin keino torjua äärimmäisen väkivallan kokemukset. Yksityisen ihmisen haavoittuvuus kätkeytyy vaikenemiseen. Meidän on kyseenalaistettava rikollisen järjestelmän luoma historian ja ihmisen välinen kuilu. Jos emme näe ihmistä, vaan tarkastelemme vain järjestelmää, joudumme umpikujaan, Imbi Paju uskoo kirjassaan.
Virolaiset uskoivat kuitenkin salaa kaikkien vaikeiden vuosien aikana, että ”valkea laiva” saapuu ja pelastaa heidät kaikesta kauheudesta. Myytti ”valkeasta laivasta” antoi voimaa koko kansakunnalle sodan ajan.
Imbi Pajun äiti ja tämän kaksoissisar olivat 14-vuotiaita 1944, kun puna-armeija miehitti maan. ”Onneksi meille kävi hyvin, meitä ei raiskattu”, äiti ja hänen sisarensa sanoivat ja jäivät ajatuksiinsa. Puhuessaan tästä äitini kasvot kivettyivät ja muuttuivat naamioksi, jonka taakse oli mahdoton nähdä. Pelko oli ollut osa hänen lapsuuttaan. Nämä torjutut kertomukset ovat osa tuosta läpitunkemattomasta naamiosta, jonka terrorin kokenut ihminen nostaa suojakseen. On selvää, että se, joka on ollut turvaton ja suojaton, vetäytyy kuoreensa, Paju kirjoittaa. Imbi Pajun äiti oli Stalinin pakkotyöleireillä 1948-1954. Imbi Paju kertoo kirjassaan, miten hän oppi kovettamaan itsensä kirjoittaessaan näistä kammottavista ihmiskohtaloista. Silti joidenkin kohtalot murtautuivat suojakerroksen läpi eikä tällöin voinut muuta kuin itkeä.
Pakkotyöleirillä Pajun Aino-äiti ja Vaike-täti raatoivat kivilouhimolla raskaassa työssä ja leirillä ollut Armilde Mäeots auttoi heitä äidillisesti. Armilde oli joutunut leirille jo keväällä, kun hänen pihalleen Virossa oli tullut komsomol-järjestön tyttö käskemään kevätkylvön aloittamisen liian aikaisin. Armilde oli sanonut: ”Kai minä tiedän paremmin milloin kevätkylvöt alkavat. Olen viljellyt koko ikäni maata.” Seuraavana päivänä NKVD:n miehet hakivat hänet ja passittivat pienten lasten äidin pakkotyöleirille. Hän oli uskaltanut neuvoa neuvostovirkailijaa.
25 maaliskuuta 1949 tunnetaan Viron historiassa maaliskuun kyydityksenä, jolloin Virosta siirrettiin karjavaunuissa yhden vuorokauden kuluessa yli 20 000 ihmistä, joista suurin osa oli lapsia, naisia ja vanhoja ihmisiä. Tuleville sukupolville jää pohdittavaksi ja nykyisillekin, miten maailman laajin ja tehokkain propagandakoneisto maalasi kuvan onnellisesta ja menestyvästä sovjetisoidusta kansasta, virolaisista, kun toinen maailmansota päättyi ja alkoi 50 vuotta kestävä miehitys uuden vallanpitäjän Neuvostoliiton aikana.
-Olen halunnut antaa tällä kirjallani historialle inhimilliset kasvot. Pyrkimys kohti inhimillisempää historian käsitystä voi tapahtua vain avoimen muistityön avulla, jolloin monien totuuksien arvo punnitaan uudelleen. Tällä totuuden etsimisen tasolla voi tapahtua uusi tiedostaminen ja kivun lievittäminen. Tämä tarkoittaa auki puhumisen prosessia, joka vie meidät kohti tyyntynyttä ja onnellisuuden mahdollistavaa muistia, Paju kirjoittaa. Imbi Paju sanoo olevansa kiitollinen äidilleen ja kaikille miehityksestä kärsineille ihmisille. He ovat uskaltaneet puhua.
Imbi Paju:
Torjutut muistot
Like 2006
Sinikka Klaus
