Ammattiosaaminen on kilpailutekijä freelancereiden kauppapaikalla 19.1.2012

FM, freelance-toimittaja Irene Pakkanen hahmottelee ja analysoi väitöskirjassaan sanoma- ja aikauslehtien freelance-toimittajan lähtökohtia ja asemaa journalismin kauppapaikalla.

Väitöstutkimuksessa on käytetty lähteinä niin haastatteluja, päiväkirjoja, kyselyjä kuin alan asiakirjojakin unohtamatta tekijän omaa kokemusta freelance-toimittajana.

Pakkanen on määritellyt freelancereiden kauppapaikalle kaksi aktiivista toimijaa: ostajat eli lehtitalojen edustajat ja myyjät eli vapaat kirjoittajat. Tutkimuksen ulkopuolelle on rajattu mm. kuvaajat ja graafikot sekä kokonaan sähköinen media.

Hänen mukaansa juttukaupan kulminaatiopisteiksi kiinnittyvät juttujen briiffaus, editointi ja hinnoittelu osana freelancerin normaalia journalistista työprosessia. Lisäksi hän jakaa toimitukset ydintoimituksiin ja ulkotoimituksiin. Edellisessä työskentelevät vakituiset toimittajat, myös juttujen ostajat ja jälkinmäisessä freelancerit. Väitöstutkimuksen kohteena ovat olleet juuri nämä kaksi toisistaan eroaavaa toimitusta. Haastettumateriaalia on kerätty kummaltakin osapuolelta.

Enemmän palautetta

Tutkimustulosten perusteella näyttää siltä, että näillä kahdella toimituksella ei ole juurikaan yhteyttä toisiinsa. Pakkanen kaipaakin säännöllistä vuoropuhelua toimitusten välillä esimerkiksi palautteen annon muodossa. Hän valittelee sitä, ettei freelancer juurikaan saa palautetta tekemistään jutuista, vaikka joskus freen juttu on valittu lehdessä lukijoiden äänestyksessä parhaimmaksi jutuksi.

Yhtenä palautteen antamisen ongelmana voidaan pitää johdon journalistisen asiantuntemuksen puutetta ja huonoa henkilöstöjohtamista, Pakkanen toteaa. Yksi väitöstutkimukseen nimettömänä haastatelluista toteaa, että ”freetä ei mielletä osaavaksi yhteistyökumppaniksi, jolta myös toimitus voisi oppia paljonkin asioita. Olen itse antanut pyytämättä palautetta toimituksille ja ehdottanut työtä helpottavia toimintamalleja. Läpi ovat menneet kiitosten kanssa.”

Freesopimus on alan reilua kauppaa

Hinnoittelu nousi tutkimuksessa keskeiseen asemaan. Vain pieni osa freelancereista yltää tuloissaan huomattavasti yli alan keskiansion. Lokakuussa 2008 kokopäivätyössä työskennelleen toimittajan keskiansio oli sopimuksen mukaan 2215 euroa kuukaudessa.

Selvä enemmistö vastaajista katsoo, että vähintään puolet heidän myynnistään on suositusten mukaan maksettua. Kuitenkin jopa puolet järjestäytyneistä freelancereista ansaitsi alle keskiansion.

Vastauksista käy ilmi, että palkkiosuositusten yli maksettua kauppaa käydään vain vähän. Taas polkumyynnin osuus Pakkasen mukaan jää alle kymmeneen prosenttiin. Avoimeen kysymykseen vastanneista freelancereista suurin osa piti 2 000-3 000 euron kuukausilaskutusta riittävänä. Usein freen palkkioista jopa puolet menee pakollisiin kustannuksiin ja työvälineisiin.

Tutkimuksen mukaan matalimpia palkkioita maksavat maakuntalehdet, kulttuurilehdet ja pienilevikkiset järjestölehdet. Usein freet eivät oikein halua kertoa palkkioistaan julkisesti, vaikka tietoja laitetaan esille suljetuille listoille. Pakkanen kutsuu tilannetta hinnoittelun häpeäksi, jossa he laskuttavat työstään vähemmän mitä oikeaksi kokevat.

Yksi ristiriitainen tilanne journalismin kauppapaikalla on se, että freet ovat kilpailurajoitusten piirissä, kun taas toimeksiantajat käyttävät hintatariffeja. Kilpailuoikeus on nähnyt, että sitovat vähimmäispalkkiosuositukset ovat kiellettyjä. Tämä tilanne vaikeuttaa esimerkiksi edunvalvontaa. Laaditut palkkiosuositukset olisivat oikeudenmukaisia ja olisivat kummankin osapuolen kannalta eräänlaisia reilun kaupan kriteerejä, koska toimitus- ja myyntiehdot voidaan pitää alan vakiintuneena kauppatapana.

Selvä enemmistö freelancereista ilmoitti, että vähintään puolet heidän toimeksiannoistaan oli reilua kauppaa. Lähes joka kolmannella vastaajalla jopa puolet juttukaupasta jäi alle suositushintojen.

Tuntipalkkio vai juttupalkkio?

Yksi esiin nousut ongelma on työhön käytetty aika. Kyselyyn vastanneista yli puolet näkee parhaaksi palkkiohinnoittelun pohjaksi olevan työhön käytettyjen työtuntien määrän. Kuitenkin merkittävä osa suhtautui kriittisesti ja epärealistisesti suosituksiin. Yksi haastatelluista toteaa, että ”ainoa toimiva ja hyväksyttävä tapa on käytettyyn työaikaan perustuva hinnoittelu ja työaika on hinnoiteltava niin, että freelancer saa työstään vähintään saman todellisen ansion kuin kuukausipalkkainen toimittaja saisi vastaavasta työstä.”
Pakkanen toteaakin, että vaikka jutun tekemiseen kuluu neljästä kuuteen työpäivää, palkkio mitoitetaan yhden, kahden tai korkeintaan kolmen työpäivän mukaan. Suositusten mukaan yksi työpäivä on 7,5 tuntia ja 55 euroa tunnilta. Esimerkiksi tuhat euroa vastaisi kahta ja puolta työpäivää.

Journalistiliiton työmarkkinatutkimuksen mukaan freelancereiden ansiokehitys on polkenut 2000-luvulla paikallaan. Ansiotaso jää keskimäärin kahden kolmasosaan työsuhteisten ansiotasoon verrattuna. Alityöllistymisen ohella ansiotasoa alentaa hintojen saneleminen, mikä tarkoittaa, että freelancerin mahdollisuudet neuvotella itselleen vastaava ansiotaso kuin työsuhteisilla journalisteilla keskimäärin, ovat heikot, Pakkanen muistuttaa.

Ammattiosaamisesta kilpailuvaltti

Tutkimusaineistossa osaaminen mielletään journalismin kauppapaikalla keskeisimmäksi kilpailutekijäksi. Pakkasen mukaan osaamisella perustellaan esimerkiksi omaa hinnoittelua, huonoiksi koettujen maksajien hylkäämistä ja hyvän laadun tavoittelua silloinkin, kun ostaja maksaa polkuhintaa.

Ammattiosaaminen, juttuihin käytetty aika, jutusta maksettu hinta ja jutun laatu kytkeytyivät haastatteluissa vahvasti toisiinsa. Lähes kaikki tutkimukseen osallistuneet pohtivat hinnan ja laadun suhdetta.

Esiin nousseissa freelancereiden hylkimisen ja sopeutumisen strategioissa pyrittiin analysoimaan ostajia. Hylkimisessä pyrittiin eroon huonoista maksajista ja sopeutumisessa pyrittiin pääsemään työn laadussa parempiin tuloksiin. Hienovaraisinta laadun sopeuttamisessa oli ammattiylpeyden korostaminen, jota suurin osa käytti.

Epätyydyttäviä palkkiota kompensoitiin tinkimällä laadusta mahdollisimman hienovaraisesti ja huomaamattomasti.
Kuten yksi haastatelluista toteaa, että ”Ladan hinnalla ei saa mersua. Eli hyvä maksaja saa huolellisimman ja perusteellisemmin tehdyn jutun. Hyvä palkkio motivoi laatutyöhön, huono rapauttaa työn jälkeä.”

Lukijoiden määrä kasvaa, palkkio ei

Lehdistön keskittyminen, ostajien pyrkimys laajoihin talokohtaisiin sopimuksiin ja freelancetyön määrällinen kasvu ovat Pakkasen mukaan muokanneet journalistista kauppapaikkaa 2000-luvun molemmin puolin.

Pyrkimys talokohtaisiin sopimuksiin on merkinnyt freelancereina journalistien kannalta paradoksaalista kehitystä. Samanaikaisesti kun freelancereiden kirjoittamien juttujen potentiaalinen lukijakunta on kasvanut, niin heidän toimeentulonsa on suhteessa julkaistujen juttujen määrään pienentynyt. Näin on tapahtunut, koska juttujen yhteiskäytöstä ei useinkaan makseta eri korvausta tai korvausta maksetaan vain vähän. Pakkasen väitöskirjan tutkimuskaudella vv. 2004-2008 useat lehtitalot esittivät freelancereilleen avustajasopimuksia, joissa jutut haluttiin ostaa kaikilla tekijänoikeuksilla ilman eri korvausta. Aidon sopimisen ja neuvottelun sijaan freelancereille tarjottiin enimmäkseen valitsemaan pakottavia ota tai jätä –vaihtoehtoja.


Teksti ja kuva: Reijo Nättiaho


Käydään juttukauppaa. Freelancerin ja ostajan kohtaamisia journalismin kauppapaikalla
Jyväskylä Studies in Humanities, 2011
Jyväskylän yliopiston kirjaston julkaisuyksikkö, hinta 29 euroa